BLOGI: Kohtaamisia

Kohtaamisia

 Väliotsikko

Haluan jakaa sinulle tarinan ja kokemuksen omasta elämästäni. Olen pitkään pohtinut ja todistanut hyvyyttä, sydämellisyyttä, kunnioitusta ja arvostusta, jota me ihmiset täällä voimme toisillemme osoittaa. Niitä arvoja, joilla itse toivoisin maailmaa rakennettavan meille kaikille ja jälkipolvillemme.
Tämä maailma on erityisesti yhteyksiä. Kohtaamisia. Verkostoja. Niitä voi ajatella monelta kannalta. Sydämestä tai egosta lähtevää. Siitä, ehkä kirjoitan myöhemmin lisää. Useita vuosia kuljin töihin Helsingin keskustan kautta ja havaitsin siellä Romaniasta kotoisin olevan ”vanhemman” naisen, joka kerjäsi. Istui asfaltilla olipa lähes mikä sää tahansa. Minua usein suretti se ja tunnustelin tuota tunnetta itsessäni. Miksi se surettaa. Ja erityisesti mitä itse voisin tehdä hänen hyväkseen. Olen kantanut paljon maailman tuskaa harteillani ja hyväsydämisenä ihmisenä haluaisin auttaa. Kaipaan maailmaa, jossa kenenkään ei tarvitsisi kerjätä. Paljon myös olen pohtinut omia syitäni haluun auttaa. Palaan aina arvoihin, jotka elämääni ohjaavat.
Usein kuvittelin itseni hänen tilalleen. Miltä minusta tuntuisi istua maassa keskellä
kaupunkia erilaisten ihmisten kulkiessa ohi? Mitä jos joskus itse olisin tuossa tilanteessa. samaa usein ajattelen kun näen kodittomia tai ”laitapuolen kulkijoita”, joilla on omat tarinansa ja syynsä siihen, miksi elämä on ajanut heidät siihen pisteeseen. Jonkun lapsen, jolla on ollut elämä edessään. Pohditko sinä koskaan, miltä se saattaisi sinusta tuntua? Että elämämme voi muuttua sekunnissa tavalla, jonka lopputulosta ei etukäteen voi tietää. Että me emme voi aina ennakoida sitä, miten elämässä tapahtuvat asiat meihin vaikuttaa. Ja tämä kulkee moneen suuntaan.

Monesti tarkkailin ihmisiä, miten muut ihmiset suhtautuvat häneen. Monikaan ei edes katsonut päin. Usein mietin, miten voisin auttaa. Rahaa en halua antaa koska en voi olla varma onko siellä takana joku organisaatio, joka vetää välistä. Kunnes eräänä päivänä tajusin, että sen kun alan auttamaan jotenkin. En voi auttaa kaikkia mutta jos voin auttaa yhtäkin ihmistä, niin sen voin tehdä. Yksi suurimmista teoista on se, että me näemme täällä toisemme. Sillä sitä me täällä maailmassa toivomme, että tulisimme nähdyiksi itsenämme. Ja arvostetuksi ihmisyydessämme. Siitä välittämättä mistä tulemme, ketä olemme ja erityisesti mitä teemme. Kovin usein ja inhimillistä on, että juuri se tekeminen ja nimike, status, koulutus antaa arvoa itselle. Mutta ei se todellisuudessa ole mikään ihmisen mitta. Se on se, miten ihminen täällä elää. Se on totuus minun sisäisessä maailmassani.

Otsikko

Meidän yhteytemme tämän ystäväni kanssa alun perin alkoi sillä, että aloin tervehtimään häntä. Ohi kulkiessani hymyilin lämpimästi ja sydämeni pohjasta saakka. Näin hänet. Tykkään pukeutua värikkäästi ja monesti hän alkoi eleillä ihailemaan vaatteitani. Ja minä häntä. Hänen silmistään paistoi hyvyys ja lämpö. Myös se kokemus, jota hän itsessään kantoi. Näen hänet kauniina ja mielenkiintoisena ihmisenä. Usein meillä oli samantapainen huivi päällämme. Olen pannut merkille, että Itsekin välillä pukeutuessani näytän hyvin samanlaiselta kuin Romaniasta tulevat naiset, jotka myyvät lehtiä tai kerjäävät – tummat hiukset, pitkä hame ja kukikas huivi. Silmäni vain ovat siniset. Ja sitäkin olen pohtinut, että haittaako minua jos joku ajattelee, että olen Romanialainen. Ei se haittaa.

Joka-aamuinen vilkutus ja hymy muodostui itselleni tärkeäksi kohtaamiseksi. Lopulta sellaiseksi, että aina kun näimme ja näemme, halasin häntä. Polvistuin ystäväni eteen ja halasin. Halusin olla samalla tasolla. Niin kuin kaikissa käyttäytymisoppaissa on, jos joku kättelee, nouse ylös, mikäli istut. Se on kunnioitusta toinen toista kohtaan. Olin
hyvin tietoinen siitä, että se, miten toimin herättää aivan varmasti ihmisissä ajatuksia. Ja totesin, että en välitä mitä muut ihmiset ajattelevat. Heidän ajatuksensa kertovat heistä itsestään. Ja ajattelin, että ehkä voin toimiessani tehdä näkyväksi jotain meidän
yhteiskunnastamme. Jokainen saa itse tunnustella mitä tuo asia on. Kerran kuitenkin eräs nainen tuli luokseni ja pysäytti minut sen jälkeen, kun olin tervehtinyt tätä ystävääni ja jatkamassa matkaani. Hän tuli sanomaan, että se, mitä hän todisti, liikutti häntä suuresti. Hänellä oli ollut raskas aamu ja todistaessaan meidän kohtaamistamme ja minun laskeutumista maahan halaamaan ystävääni hän sai tarvittavan todistuksen siitä, että maailma on hyvä ja, että on hyviä ihmisiä. Ja hänen kyyneleiset silmänsä todistivat tuon kohtaamisen kosketuksen määrää. Ja se liikutti minua. Vahvisti sen, että se, miten täällä olemme ja mitä teemme, pienilläkin teoilla, on vaikutusta vaikka emme aina itse sitä tiedostaisi. Autoin ystävääni myös konkreettisesti ja ehdotin hänelle, että menisimme yhdessä kauppaan. Ja me menimme. Hän sai valita mitä tarvitsee ja minä maksoin. Tuossa kokemuksessani oli haasteellista se, että kuinka voin olla mukana siten, että hänellä on vapaus valita juuri sitä mitä itse haluaa ja tarvitsee ja silti säilyttää oma arvonsa. Jotta hän ”kehtaa” valita sitä mitä haluaa. Ja minä antaessani hänelle vapaat kädet voin luottaa siihen, että loppulasku on kohtuullinen ja minulle mahdollinen. Todistin näissä hetkissä sitä, että ihminen, jolla on vähän ja joka todella tietää asioiden arvon, ottaa kohtuudella ja arvostaen. Olen usein todistanut päinvastaista käyttäytymistä, ahneutta jopa, sellaisten ihmisten tahoilta, joilla on paljon. Lopulta päädyin siihen, että silloin tällöin annoin hänelle lahjakortin kauppaan. Näin hän saa mennä silloin kun haluaa ja ostaa sitä mitä tarvitsee ja kukaan ei ole taka-alalla vaikuttamassa. Jotta se ostokokemus voisi olla mahdollisimman hyvä vailla häpeää. Ja toisaalta tämä on minun kokemukseni, joka tulee ajatuksesta, että ehkä itse kokisin häpeää jos jutuisin ostamaan asioita siten, että joku on ns. taka-alalla kuitenkin. Että joutuisi ikään kuin toisen ”vallan alla” tekemään ostoksia. Nämä ovat olleet itselleni todella hyviä hetkiä tunnustella omaa tunnekokemusta ja omia ajatuksia.
Eräänä lumisateisena päivänä apuni oli tarjota mahdollisuus ostaa buranaa jo loppuneen tilalle. Ystäväni oli kipeä. Näissä hetkissä mietin, kuinka kamalaa on varmasti olla istumassa omalla vakiopaikallaan, jos on jotenkin kipeä. Oli eräs ajanjakso jolloin hän ei pitkään aikaan ollut istumassa vakiopaikallaan ja ehdin jo huolestua. Mietin, että kuinka voin selvittää, mitä hänelle kuuluu ja mistä voisin tavoittaa jonkun, joka ehkä tietäisi. En ehtinyt selvittää sillä hän palasi vakiopaikalleen – tavallaan iloista ja tavallaan myös surullista. Mutta tiesinpähän ainakin, että hän on elossa ja hän vaikutti ihan hyvinvoivalta – olosuhteisiin nähden. Sain kuulla ystäväni tarinaa vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä ja hänellä haasteensa puheen tuottamisessa. Minua kiinnosti hän ja hänen tarinansa. Kuulin tyttärestä ja lapsenlapsesta. Kuulin sen, missä pk-seudulla asuu. Kuulin myös sen, että on todella tärkeää, että hänellä on kuitti kaikesta siitä, mitä hänellä esim. ruokakassissa on, sillä
muuten epäillään, että on varastanut sen. Siksi pidin aina huolen siitä, että hänellä oli
kuitti, jos itse hänelle jotain ostin. Näin, että hän oli todella kiitollinen avustani. Siitä, että kohtasin hänet. Se hymy, joka myös hänen kasvoilleen nousi, oli todella kaunista katsoa. Meillä oli oma yhteytemme. Jaoimme matkaa pienissä hetkissä ja se oli oleellista, että tiedämme toistemme olevan olemassa. Sain häneltä joululahjoja, jotka otin kiitollisena vastaan. Minulla oli hänelle joululahja useampana vuonna. Minun apuni ei häntä siitä tilanteesta poista mutta toivon ja uskon, että se on tuonut inhimillistä lämpöä ja välittämistä hänen elämäänsä. Uskoa tähän maailmaan. Hän oli selvästi uskovainen ihminen ja Jeesuksen kuva koristi hänen puhelimensa taustaa. Monesti hän näytti minulle Jeesukseen tai enkelin kuvaa, ja sitten osoitti minua. En minä ole Jeesus. Mutta hänen kaltainen haluan olla. Sydämeltäni kultainen ja hyvä. Haluan olla rakkautta täällä päällä maan. Ehkä minut lähetettiin hänen elämäänsä tuomaan toivoa ja uskoa maanpäälliseen hyvyyteen. Ehkäpä enkeliys tässä elämässä on niitä ihmisiä, jotka
siinä hetkessä kun sitä tarvitsee putkahtaa jostain tuomaan hyvää, apua, tukea, toivoa. En kerro tätä siksi, että haluaisin jotenkin nostaa itseäni. Sillä siinä mitä tein ei ole mitään
ihmeellistä. Tai siinä ei pitäisi olla. Halusin jakaa tämän sillä tänään aamulla tuli niin isosti
olo, että tämä tarina tulee jakaa. Ja silloin kun tunnen näin, tiedän sen oikeaksi. En ole nähnyt tätä ystävääni pitkään aikaan sillä matkani ei kulje enää säännöllisesti sen
paikan ohi. Mutta hän on rukouksissani usein. Toivon hänelle sydämestäni kaikkea hyvää
ja usein mietin, mitä hänelle mahtaa kuulua.
Tämä ihminen, ystäväni, on ollut minulle hirmuisen tärkeä tällä ihmisen matkallani.
Olen isosti kiitollinen, että olen hänet saanut kohdata.
Haastan sinut pieniin ystävällisiin ja hyviin tekoihin elämässäsi. Haastan sinut näkemään
ja kohtaamaan. Meidän teoillamme on suuri vaikutus.

Lämmöllä,
Sonja